Naamioista ja niiden riisumisesta

Päivittäisessä elämässä ihmiset käyttävät usein naamioita peittääkseen itseään. Heikkouksiaan tai virheitään. Epävarmuuksiaan. Nämä naamiot ovat suojautumiskeinoja, jotta oma sisin ei tulisi toisten pilkattavaksi. Samalla kuitenkin nämä naamiot eristävät ihmisiä toisistaan ja aiheuttavat monille suuria yksinäisyyden kokemuksia. Sosiaalinen media on täynnä ihmisiä, joita kadehtia, koska heidän profiilinsa tuovat heidän ulkonäkönsä, luonteensa ja koko elämäntapansa parhaat puolet esille ja peittävät ne ns. huonot puolet, joista he itse kokevat häpeää. Tämän vuoksi ei ole nykymaailmassa tavatonta kokea olevansa ainoa, joka on niin fataalilla tavalla virheellinen. Ainoa, joka joutuu käyttämään naamiota välttääkseen kasvojensa menettämisen. 

Itse en ole tässä asiassa mikään poikkeus, ja siksi olenkin ajoittain kokenut syvää häpeää omasta itsestäni. Tällainen hetki tapahtui aiemmin tänään, kun naapurini ohimennen kysyi minulta minun työtilanteestani. Kasuaali kysymys, joka minussa kuitenkin triggeröi tällaisen häpeän. Siinä paniikissa heitin jotain sen suuntaista, että työt loppuivat koronan takia. Totuus on, että olen pitkäaikaisesti työelämän ja opintojen ulkopuolella, mutta se hävettää minua toisinaan. Yliopisto-opintoni päättyivät burnoutiin jo useampi vuosi sitten ja jäin elämään kelan tuilla. Hakeuduin mielenterveysongelmien takia avun piiriin ja erilaisia hoitokontakteja on sen jälkeen kertynyt enemmän kuin palkkakuitteja tai opintosuorituksia. Kun tilannettani lähdettiin selvittelemään, sain aluksi perustoimeentulotukea. Myöhemmin eräs lääkäreistäni kirjoitti minulle sairaslomatodistuksen, ja minulle myönnettin sairaspäiväraha. Tämän loputtua hain kuntoutustukea, joka hylättiin. Tein valituksen, joka hylättiin. Seurasi pitkä prosessi, jonka aikana selviteltiin sekä mielenterveyskuntoutustani että taloudellista tilannettani. Lopulta pääsin tilanteeseen, jossa nyt olen. Saan työttömyystukea ja toimeentulotukea. Työttömyystukea siitä huolimatta, että en ole työmarkkinoiden käytettävissä.  Kuntoutukseni jatkuu. Olen siitä iloinen. Ja kuitenkin, häpeä ja huonommuuden kokemus, sellainen olo, että olen ainoa ihminen tässä tilanteessa, saavat minut pukemaan naamion kasvoilleni aina uudelleen ja uudelleen tilanteissa, joissa kokisin oloni muuten liian alastomaksi. 

Pyrin tässä blogissani jakamaan ajatuksiani ja tunteitani avoimesti, ilman naamiota, koska toivon omalta osaltani rikkovan tätä perinnettä, joka tekee ihmisistä niin yksinäisiä. Haluan tulla kohdatuksi aitona itsenäni ja toivon myös omalla pienellä esimerkilläni muovaavani yhteiskuntaa edes millimetrin murto-osan sellaiseen suuntaan, jossa tunteiden ja ajatusten vapaata näyttämistä ei niin karsastettaisi. Miksi? Koska kokemukseni mukaan tämä yhteiskunta, joka niin rakastaa täydellisyyttä, aiheuttaa valtavan määrän burnouteja, masennustiloja, ahdistuneisuushäiriöitä ja itsetuhoa. 

-Lady Revénge