Herkän ihmisen elämää nyky-yhteiskunnassa

Koronaviruspandemia on tuonut esille ihmisten eriarvoisuutta monessa muodossa. Osa ihmisistä on menettänyt työnsä ja siten elantonsa sen seurauksena. Toinen osa ihmisistä käy töissä, mutta joutuu tekemään näin oman hyvinvointinsa kustannuksella, oli se sitten lisääntyneestä koronariskistä, töiden määrän tai vaativuuden kasvusta tai etätöiden aiheuttamasta taakasta johtuvaa. Kunnallisten palveluiden kyky tavoittaa huonovointisia ihmisiä on kärsinyt, ja monet ongelmat, joiden olemassaolosta on ennen pystynyt huomaamaan viitteitä ulkopuolelta käsin, ovat jääneet havaitsematta. Osa ihmisistä asuu muiden ihmisten kanssa samassa taloudessa, ja heistä joillekin omaa aikaa ei ole tarpeeksi, mikä kuormittaa. Sitten on se osa, joka asuu yksin ja kokee tämän vuoksi yksinäisyytensä lisääntyneen. Itse kuulun jälkimmäiseen joukkoon, ja tätä kokemusta halua avata tässä postauksessani. En halua mitenkään väheksyä toisessa tilanteessa olevien kärsimystä, tarkoitukseni on ainoastaan antaa oma kokemuksen...

Päivittäisessä elämässä ihmiset käyttävät usein naamioita peittääkseen itseään. Heikkouksiaan tai virheitään. Epävarmuuksiaan. Nämä naamiot ovat suojautumiskeinoja, jotta oma sisin ei tulisi toisten pilkattavaksi. Samalla kuitenkin nämä naamiot eristävät ihmisiä toisistaan ja aiheuttavat monille suuria yksinäisyyden kokemuksia. Sosiaalinen media on täynnä ihmisiä, joita kadehtia, koska heidän profiilinsa tuovat heidän ulkonäkönsä, luonteensa ja koko elämäntapansa parhaat puolet esille ja peittävät ne ns. huonot puolet, joista he itse kokevat häpeää. Tämän vuoksi ei ole nykymaailmassa tavatonta kokea olevansa ainoa, joka on niin fataalilla tavalla virheellinen. Ainoa, joka joutuu käyttämään naamiota välttääkseen kasvojensa menettämisen.  Itse en ole tässä asiassa mikään poikkeus, ja siksi olenkin ajoittain kokenut syvää häpeää omasta itsestäni. Tällainen hetki tapahtui aiemmin tänään, kun naapurini ohimennen kysyi minulta minun työtilanteestani. Kasuaali kysymys, joka minussa kuiten...