Korona-ajan yksinäisyydestä

Koronaviruspandemia on tuonut esille ihmisten eriarvoisuutta monessa muodossa. Osa ihmisistä on menettänyt työnsä ja siten elantonsa sen seurauksena. Toinen osa ihmisistä käy töissä, mutta joutuu tekemään näin oman hyvinvointinsa kustannuksella, oli se sitten lisääntyneestä koronariskistä, töiden määrän tai vaativuuden kasvusta tai etätöiden aiheuttamasta taakasta johtuvaa. Kunnallisten palveluiden kyky tavoittaa huonovointisia ihmisiä on kärsinyt, ja monet ongelmat, joiden olemassaolosta on ennen pystynyt huomaamaan viitteitä ulkopuolelta käsin, ovat jääneet havaitsematta. Osa ihmisistä asuu muiden ihmisten kanssa samassa taloudessa, ja heistä joillekin omaa aikaa ei ole tarpeeksi, mikä kuormittaa. Sitten on se osa, joka asuu yksin ja kokee tämän vuoksi yksinäisyytensä lisääntyneen. Itse kuulun jälkimmäiseen joukkoon, ja tätä kokemusta halua avata tässä postauksessani. En halua mitenkään väheksyä toisessa tilanteessa olevien kärsimystä, tarkoitukseni on ainoastaan antaa oma kokemukseni aiheesta.

Elämäntilanteestani (työelämän ulkopuolella, sinkku, yksinasuva) johtuen iso osa sosiaalisesta kanssakäymisestäni on jo pidemmän aikaa ollut kavereiden kanssa tapahtuvaa hengailua. Olen siinä mielessä etuoikeutettu, että minulla on ystäviä. Olen itse ollut suhteellisen aktiivinen ottamaan yhteyttä ihmisiin elämässäni, joten osa tästä on omaa ansiotani. Kuitenkin isolta osin tässä asiassa koen vain olleeni onnekas. Olen sattunut tapaamaan useita ihmisiä, joista olen pitänyt, ja jotka ovat pitäneet minusta, ja näitä ihmissuhteita olen sitten pyrkinyt vaalimaan. Kaikilla ei ole yhtä hyvä tuuri, eikä minullakaan aiemmassa elämässäni ole aina ollut. Kavereita minulla on paljon, ja läheisempiä ystäviä vähemmän, mutta niitäkin silti suhteellisen runsaasti. Romanttisissa suhteissani olen kokenut enemmän haasteita, jonka vuoksi olen ollut suurimman osan elämästäni sinkku, enkä ole koskaan löytänyt romanttista ihmissuhdetta, jolla olisi ollut mahdollisuus syventyä ns. perheelliselle tasolle. Lapsuudenperheessäni on ollut paljon ongelmia jo pitkään, enkä ole ollut siihen sosiaaliseen verkostooni ollut yhtä tyytyväinen kuin kaverisuhteisiini. Kuitenkin koin pitkään olevani suhteellisen tyytyväinen sosiaaliseen aspektiin elämässäni. 

Sitten tuli pandemia. Turvaväleistä alettiin kuuluttaa. Lievätkin flunssaoireet estivät sosialisoinnin. Kasvokkain tapahtuvat tapaamiset tuli viettää mahdollisimman pienellä porukalla. Pahimpien rajoitusten aikaan ajettiin ulkonaliikkumiskieltoa, jonka aikana sosiaalisen kanssakäymisen tulisi rajoittua oman talouden sisäiseen yhdessäoloon ja ulkona tapahtuviin näkemisiin yhden oman talouden ulkopuolisen ihmisen kanssa kerrallaan. Käytännössä minun tilanteessani tämä pandemia tarkoitti sitä, että sosiaalisten suhteideni ylläpito muuttui vaikeammaksi ja siten yksinoloaikani lisääntyi ja tästä seurauksena yksinäisyyden kokemukseni luonnollisesti myös kasvoi.  

Ystäväpiirissäni useimmat ovat onnekseen löytäneet hyvät ja vakaat parisuhteet. Osa myös asuu yhteistaloudessa. Kaikki tekevät kovasti töitä ja kärsivät monesti eriasteisista uupumusoireista. Töiden jälkeen ei aina jaksa lähteä mihinkään, eikä siihen ole ehkä niin suurta tarvettakaan, koska kotona on joku, jonka kanssa voi sosialisoida sen mitä uupumukseltaan jaksaa. Olen kuitenkin nähnyt useita ystäviäni suhteellisen säännöllisesti koko pandemian ajan, sillä aina he ovat tehneet minulle aikaa johonkin väliin. Olen tästä iloinen ja kiitollinen. Itse taas olen pyrkinyt siedättämään itseäni sille, että sosiaalisen elämän ylläpitäminen samoissa määrin kuin ennen pandemiaa ei ole mahdollista tällä hetkellä. Tämän kompromissin myötä on kuitenkin kokemukseni siitä, että sosiaaliset tarpeemme ovat eri tasoisia ja tulevat siten eri asteisesti täytetyiksi, lisääntynyt. Monilla ystävilläni vapaa-aikaa on ollut sen verran vähän, että sosiaalisuuden tarpeet eivät ole olleet erityisen suuria. Itse taas olen kokenut jääneeni jokseenkin vaille riittävää sosiaalisuutta ja henkistä tukea. Yleensä kuulumisten vaihtoa tapahtuu aina kun tavataan, mutta näiden tapaamisten välissä saattaa olla pahimmillaan useita viikkoja, ja siksi monet tapaamisten välissä tapahtuneet pienet hajoilut jäävät päivittämättä, koska niihin reagointi ja niiden käsittely on pakko tehdä ennen seuraavaa tapaamista. Kukaan ei näistä pienistä hajoamisista kuule, ja se jos mikä tuo yksinäisyyden ja erillisyyden tunteita pintaan. 

Eräs esimerkki tällaisesta tilanteesta tapahtui jo useita kuukausia sitten. Heräsin lyhyiden yöunien jälkeen siihen, että palohälyttimeni alkoi piipata. Ei siksi, että asunnossani olisi ollut tulipalo, vaan siksi, että paristo oli loppunut. Nousin sängystä, otin tuolin, vein sen palohälyttimen alle ja kiipesin sille irroittamaan palohälytintä katosta pariston irroittamiseksi, jotta saisin itseäni hyvin paljon häiritsevän äänen loppumaan (minulla on todennäköisesti ääniyliherkkyyksiä, joten kaikki kovat äänet aiheuttavat minulle isoa kuormitusta). Kun yritin irroittaa palohälytintä, se ei lähtenyt katosta irti. Yritin jonkin aikaa irroittaa hälytintä jatkuvan piipityksen repiessä hermojani riekaleiksi. Se ei vaan irronnut. Pitkän ajan päästä sain kuitenkin vihdoin hälyttimen irti katosta ja pariston vaihdettua. Piipitys loppui. Romahdin sängylle ja hajosin. Tilanne oli ohi, mutta sen aiheuttamat tunteet elivät vielä omaa elämäänsä. Suurimpana niistä oli juurikin tämä yksinäisyys. Kokemus siitä, että kukaan ei edes tiedä, että tällainen tilanne tapahtui. Kukaan ei ole lohduttamassa tai edes opettamassa miten erilaiset palohälyttimet ja niiden kiinnikkeet toimivat. Tämän kaltainen arkinen hajoamistilanne ei ole poikkeuksellinen omassa elämässäni, enkä usko sen olevan poikkeuksellinen muillekaan ihmisille. Hajoamiset kuuluvat elämään. Yksinäisyyden kokemukset ovat luonnollisia.

Se, mikä on fataalimpaa, on toistuvien tällaisten kokemusten aiheuttamat ajatusvääristymät. Jos aina hajoamisen hetkellä huomaa olevansa yksin (omasta tahdostaan tai olosuhteiden vuoksi), saattaa se aiheuttaa ajatuksia siitä, että tällaiset tilanteet kertovat jotain kokijan persoonasta tai ystävyyssuhteiden tasosta. Siitä, että kukaan ei välitä. Pelkoja siitä, että jos ei itse olisi aktiivinen yhteyden hakemisessa muihin ihmisiin, ihmissuhteet päättyisivät toisen epäaktiivisuuteen. Itselleni tällaisia vääristymiä syntyy ainakin koko ajan, ja niiden kriittiseen tarkasteluun ja ennaltaehkäisyyn käytänkin varsin paljon aikaa, sillä pahimmillaan tällaiset ajatusvääristymät voivat johtaa täydelliseen syrjäytymiseen, jota en halua. Toisinaan on kuitenkin vaikeaa kitkeä harha-ajatuksia sitä mukaa kun niitä ilmenee, sillä ilmenemistahti on varsin nopea ja resurssit, joita oman psyyken tarkkailuun voi käyttää, rajalliset. Koen tämän taistelun kuitenkin tärkeäksi, enkä aio luovuttaa.

Uskon kokemukseni koronan aikana lisääntyneestä yksinäisyydestä olevan yleinen.  Erityisesti uskon tämän kokemuksen löytyvän monilta sellaisilta henkilöiltä, joiden sosiaalisuuden haavoittuvaisuuksia tämä pandemia on korostanut. Mutta miten tätä yksinäisyyttä voisi sitten kitkeä samalla koronarajoituksia kunnioittaen? Itse uskon, että tilanteessa, jossa ihminen (mahdollisesti ajatusvääristymien vuoksi) kokee olevansa taakka läheisilleen, avun ja tuen hakeminen lähipiiristä voi olla tälle henkilölle hyvin vaikeaa. Kuormittuneiden kunnallisten tukirakenteiden läpi taas on helppo pudota. Paljon kärsimystä jää näkymättömiin. Siksi toivoisinkin kaikilta mahdollisilta lukijoilta tätä: kyselkää jaksamisenne mukaan läheistenne kuulumisia. Todennäköisesti teidänkin elämässänne on ihmisiä, jotka tarvitsevat ystävää. 

-Lady Revénge